Uusi seikkailu luvassa

Enpä ole taaskaan päivittänyt pariin viikkoon, hups. Kerronpa siis nyt parin viime viikon tapahtumista ja kerron vähän uutisia.

Vappuviikko oli ehdottomasti kevään hauskin! Menoa piisasi melkein viikon joka päivälle, ja korjasin sitten melkein alkoholittoman huhtikuun aiheuttamat puutostilat. Tiistaina töiden jälkeen työkavereiden kanssa parille. Torstaina aamulla KY:lle, illaksi töihin ja töiden jälkeen taas vapun kovimpaan menomestaan Pasilan Nurkkaan, jossa taisimme olla ainoat asiakkaat.

Perjantaina ohjelmassa oli jo perinteeksi muodostunut vappupiknik Kaivarissa. Asioimme päivän aikana tosin myös Koffin puistossa, jossa oli huomattavasti vähemmän ihmisiä muttei yhtään vähempää roskia. Illalla kävimme vielä kuuntelemassa PMMP:n laulantaa Nosturilla, jossa törmäsimmä myös pariin tutuhkoon kaatuneeseen puluun tai ehkä nykyisemmin sorkkaeläimeen.

Lauantaina olivat vuorossa kasarihenkiset (ysärimusalla tosin) pileet Riikan ja Markun luona. Ilta sisälsi hehkeitä mimmejä ja aivan käsittämättömän ala-arvoista (=eli just muhun vetoavaa) huumoria.

Keski-iän saavuttaneet pubiruusut Mirre ja Pirre eivät nyt jaksa

.

Sunnuntainakaan ei ollut levon aika, vaan raahauduin larppikavereiden kanssa Itä-Pakilaan pelaamaan pihapelejä. Oli kiva nähdä ihmisiä, ja erityisesti nautin pitkästä aikaa futiksen ja pesiksen pelaamisesta! Päivä meni jotenkin pitkäksi niin, että ehdin juuri toisiksi viimeiseen metroon, mutta oli kyllä mukavaakin. Seuraavana päivänä lihakset jättivät palautetta, että olin vähän yliarvioinut lihaskuntoni, mutta eipä haittaa.

.

Tämän viikon aikana heräsivät myös ajatukset, ettei se oikeastaan olisikaan kovin perseestä olla koko kesää työttömänä/alityöllistettynä, jos se tarkoittaisi sitä, että olisi aikaa viettää tällaista sosiaalista elämää koko ajan. Ah, ihmisten seura juovuttaa.

.

***

.

Ja sitten viimeisimpiin kuulumisiin.

.

Vuokrasopimukseni Puotilassa kului loppuun, joten sain kerätä vähäiset kimpsuni ja muutin takaisin äidin kämppään Riksuun.

.

Koulunkin olen viime viikkojen aikana saanut hoidettua loppuun: kaikki luennot on nyt käyty, harjoitukset palautettu, tentit suoritettu, kandityö hyväksytetty ja kypsyysnäyte kirjoitettu. Valmistumisesta ei puutu kuin valmistumishakemuksen jättäminen, jonka taidan kyllä toimittaa vasta loppusyksystä, koska seuraavan aiheen takia opiskelijastatuksen säilyttäminen on tärkeää.

Ja sitten uutisiin: koko kevään murheenkryynini eli AIESEC-työharjoitteluohjelma on nyt saanut ratkaisun! Työhakemusten, välikarsintojen, kahden melko tuskaisen saksankielisen puhelinhaastattelujen ja lukuisten sähköpostien vaihdon jälkeen on käynyt ilmi, että sain harjoittelupaikan Bonnista Saksasta!

Palkallinen (sen verran rahaa luvassa, että sillä juuri ja juuri tulee toimeen) harjoitteluni T-Mobile Internationalin henkilöstöosaston muutoksenjohtamistiimissä alkaa maanantaina 1.6. eli ihan kohta, ja jatkuu marraskuun loppuun asti. Olen jo varannut lennon perjantaille 29.5., joten silloin jätän taakseni koto-Suomen. Olen myös varannut hostellisängyn muutamalla ekalla yölle ennen kuin mun pitäisi päästä AIESECin järkkäämään asuntoon, josta en tiedä vielä oikein mitään. HUI!

.

Ennen vaihtoa on luvassa armotonta paperinpyörittelyhelvettiä (asiaa hoitaa kuusi ihmistä, jotka eivät kommunikoi keskenään, ja lisäksi näyttää siltä, että Suomen ja Saksan dokumentit eivät oikein sovi yhteen), joka aiheuttaa mulle runsaasti päänsärkyä, puheluita Saksaan ja paikasta toiseen juoksemista. Tarkemmat yksityiskohdat eivät varmaan ketään kiinnosta, joten ei siitä sen enempää. Eiköhän näistä kuitenkin selvätä, sillä motivaattorina on jännittävä, pelottava, ihana uusi seikkailu Saksan maalla. Seuraavan puolivuotisen aikana toivon oppivani puhumaan saksaa sujuvasti, saavani laadukasta työkokemusta ja ehtiväni matkustella ympäri Sakemannilandiaa. Haasteita niin työn kuin sopeutumisenkin kannalta tulee varmasti riittämään, mutta lähteminen ei tunnu Hong Kongin -kokemuksen jälkeen enää yhtä vaikealta. Koen kuplivaa jännitystä. :)

.

Harjoitteluun ja ulkomaille muuttamiseen liittyvien juttujen lisäksi mulla ei olekaan sen kummemmin tekemistä loppukuuksi. Vietän kesälomaa koulusta, ja työvuorojakin mulla on luvassa vain yksi ensi viikolle. Pelkäsin tylsistymistä, mutta näyttää siltä, että mulla on runsaasti tekemistä tarjolla loppuajaksi. Harjoittelujutuilta jäävällä vapaa-ajallani haluan rentoutua, nähdä ihmisiä ja tehdä juuri niin kuin mua huvittaa tuntematta syyllisyyttä. Olen nyt ollut pari päivää iskällä. Seuraavaksi aion katsoa yhden tai kaksi jaksoa Heroes-sarjaa koneelta siitä huolimatta että ulkona on täydellinen ilma, koska mua huvittaa! Ihanaa (syyllisyys loistoilman tuhlaamisesta jomottaa toki takaraivossa, mutta koitan hiljentää sen)! Iskä tullee tunnin päästä golfaamasta, jolloin voimme nauttia yhdessä lounasta (jota ei kyllä vielä ole, mut keksitään jotain) ja sitten voisin lähteä pyöräilemään iskän pappapyörällä. Mieleni tekee mennä Kolmilammelle tuijottamaan vettä. Ja illalla Riksuun Euroviisu-katsomoon.

.

Voin siis hyvin ja tällä hetkellä mun elämässä on meneillään mukavia asioita.

Viimeiset viikot, levottomuus ja mieleni kommervenkit

Espanjan jälkeen kuluneena aikana suurimmalla frekvenssillä esiintyvä olotilani on ehdottomasti ollut turhautuneisuus. Vihaan jonkin asian epätietoista odottamista vailla tietoa siitä, milloin lopullinen tuomio koittaa. En voi laskea päiviä tai tunteja ja alistua odottamaan, kun en osaa arvioida, tuleeko vastaus minuutin päästä, ensi kuussa vai ei ollenkaan. Soudan ja huopaan. Soittelen perään, en saa maileihini vastauksia, katselen uusia vaihtoehtoja, en tiedä mitä haluan ja t-u-r-h-a-u-d-u-n!

Selkokielellä: harjoitteluni ajankohta tai paikka tai mikään muukaan ei siis vieläkään ole selvinnyt, mikä aiheuttaa mulle epämiellyttäviä tuntemuksia.

Edelliseen liittyen soitin tänään n. 40 minuutin ulkomaanpuhelun Saksaan. Haastattelua ei käytykään pääasiassa englanniksi, kuten olin olettanut, vaan saksaksi. Seuraus: tuskallista, kiusallista takeltelua ja blackouteja. No, ne englanninkieliset osuudet meni ihan hyvin... En edes tiedä haluanko koko paikkaan, mutta jos muut hakijat olisivat yhtä kokemattomia saksanpuhujia kuin minäkin ja erottuisin heistä jotenkin edukseni, epäilemättä ottaisin paikan jo päästäkseni ensimmäisessä kappaleessa mainitusta piinasta. Mahdollisuuksiani pidän pieninä, joten asetan tapahtuneen mielessäni kokemusten kategoriaan. Eipä tunnu suomenkieliset haastattelut enää ollenkaan vaikealta, jos käytän tätä vertailukohtana.

***

Kouluun liittyen voin kertoa, että olen suorittanut loppuun tutkintoni viimeiset kurssin sekä palauttanut kandityöni neljästi tai viidesti ja lopulta saanut sen hyväksytettyä. Kandin saamat pisteet olivat keskitasoa ja vastasivat tarkalleen omaa mielipidettä työni laadusta, enkä olisi pystynyt parempaan. Silti jossain mieleni pohjalla kummittelee mörkö, joka vihjailee mun olevan laiska, tyhmä ja saamaton, kun työni ei kilpaile huippupisteistä. Elämäni olisi kummasti helpompaa, jos osaisin olla tyytyväinen "ihan kivaan".

Koulun suhteen mua työllistää enää ensi viikolla odottava kandityöhön liittyvä kypsyysnäyte (lienee pala kakkua), jonka suoritettuani voin hakea todistusta siitä, että olen saavuttanut kauppatieteiden kandidaatin tutkinnon. Jäljellä on myös vielä yksi luento ynnä tentti ranskan kurssilla. En jaksaisi enää opiskella, joten saan kiittää onneani siitä, että loput koulupuuhasteltavani liittyvät aiheeseen, jossa olen luonnostani hyvä ja joka ei vaadi kummempaa puurtamista.

***

Jakaakseni teille jotain "Mitä ajattelin tänään"-materiaalia, kopioin sen kummemmin järjestelemättä tämänpäiväisen merkintäni nimeltä "Muistoja vuosien takaa" livejournalistani:

Mulla alkoi yhtäkkiä soimaan päässä Days sinä versiona, jona sitä näppäilin kitarallani ja lauloin itsekseni, ennen kuin koko biisiä oli julkaistu tai olin kuullut sitä kenenkään muun esittämänä. Kitaransoittotaitoni ei ollut tuolloin kovin pitkällä (nyt se on lähes kokonaan unohtunut) eikä mun sävelkorvakaan ole vieläkään parhaasta päästä, joten oma versiossani oli joitakin ihan erilaisia kulkuja.Outoa tässä on se, etten ole muistanut tuota säveltä vuosiin, vaikka mulla on muistikuva siitä, että olisin joskus yrittänyt palauttaa sen mieleeni, onnistumatta.

Mietin aiemmin tänään muistamista ja muistien tallentumista aivoihin. Elokuvissahan muistinmenetyksen kokevat ihmiset yleensä unohtavat tietyn ajanjakson elämästään. Toimiikohan se noin oikeassakin elämässä? Jos näin on, muistojen tulee olla aivoissa aikajärjestyksessä, eikä vaikkapa teemoittain. Muistoja täytyy prosessoida, jotta voi yhdistää toisiinsa eri aikoina samanlaisina tapahtuvia asioita... Esim. jos kuulen tänään isäni nauravan kovaäänisesti, tulee mieleen joku toinen kerta kuin näin tapahtui. Aika jännää.Olisi kiva lukea jotain arkikielelle käännettyjä (vrt. tieteellisesti kirjoitetut) artikkeleita muistoista.


***

Tänään olen nähnyt puhelinhaastattelun lisäksi myöhästynyt jäykkäkouristusrokotusajastani mutta puhunut itseni sisään, hengannut koulukaverin kanssa, ostanut lauantain kasaribileisiin vaatetusta, kiinnostunut jenkkisarja Heroesista ja täyttänyt erään potentiaalisen harjoittelupaikan lähettämän erittäin kummallisen analyysilomakkeen. Olen siis ollut sosiaalinen, aikaansaava ja onnistunut täyttämään aikana erinäisillä askareilla, mutta energianpuuskassa tiskatessani mua alkoi silti taas ahdistaa. En tiedä mitä haluan, pyörin samojen maailmallisten ja pääni sisällä olevien ongelmieni parissa päivästä toiseen eikä mikään muutu. Mun elämässä on kaikki "ihan hyvin", mutta olen levoton ja ahdistun, kun aika vain kuluu enkä tunne itseäni yhtään eheämmäksi. Sumplimiskyvyistään ja itsenäisyydestään ylpeälle sielulle on vaikeaa, kun ei osaakaan korjata itseään eikä ratkaista ongelmia.

Maybe I'm crazy but I just can't slow down...

...maybe I'm crazy but at least I'm still around.


Espanjassa 25.-30.3.2009


Matkani alkoi kotona turhan aikaiseen herätyskellon soittoon. 6.40 hytisin jo Itäkeskuksen bussipysäkillä. Aamuaurinko oli kaunis ja olisin halunnut aloittaa jo kuvien räpsimisen, mutta uskaltanut ottaa käsiä pois taskujen lämmöstä kaivaakseni kameraa esiin. Matkalla lentokentällä ohitimme lämpömittarin, joka näytti kymmentä pakkasastetta. Korkea aika siis poistua maasta!


Lufthansa ei ilmeisesti ollut samaa mieltä, sillä ensimmäinen lentoni oli mukavat 1h 15 min myöhässä. Tästä johtuen tuli pikkaisen kiire Frankfurtissa vaihtamaan konetta, sillä Suomen-koneeni laskeutui samaan aikaan, kun mun olisi pitänyt jo kiivetä seuraavaan menopeliin... No, sehän ei toki estänyt mua juoksemasta äkkiä kauppaan ostamaan saksankielistä matkalukemista. Mukaani tarttui Fucking Berlin, joka kertoo perheensä eloa prostituutiolla rahoittavasta opiskelijasta. Lisää ideoita mun matkakassan kartuttamiseen? No joo...


Iltapäivällä löysin itseni onnistuneesti Barcelonan lentokentältä (yllättäen tämäkin kone oli myöhässä), ja onnistuin löytämään keskustaan menevän bussinkin. Joku tyttö tuli juttelemaan mulle, koska näytin sen mielestä hollantilaiselta. Rupateltiin sitten niitä näitä matkan ajan, perinteistä reppumatkailijoiden small talkia. Tyttö oli sohvasurffaamassa eli oli löytänyt netistä couchsurfing-sivulta jonkun paikallisen henkilön, joka oli lupautunut majoittamaan hänet ilmaiseksi. En kyllä tiedä, jaksaisinko itse kokeilla moista, sillä pakko olla sosiaalinen ja vieraan nurkissa luuraaminen ei oikein ole mun juttu...


Placa de Catalunyalla astuin bussista lämpimään auringonpaisteeseen ja tunsin tulleeni oikeaan paikkaan. Kohta Katjakin löysi mut. Menimme hostellille heittämään kamat, ja lähdimme melko pian matelemaan keikkapaikan suuntaan etsien sopivaa ruokapaikkaa. Tulimme siihen tulokseen, että L'Eixamplen alueella ei selkeästi syödä mitään, sillä kunnollisen ruokapaikan löytäminen oli ihan mahdotonta! Keikkapaikalla käännyttyämme päädyimme johonkin "ravintolaan", jossa join elämäni pahinta valkkaria ja söin elämäni huonoimman pihvin. Yök. No, saimmepa ainakin mahan täyteen.


Keikkapaikalle saavuttuamme totesimme jonon ylttävän melkein korttelin ympäri, ja laiskoina menimme toisille viinilasillisille viereisen hotellin baariin. Olisi pitänyt uskoa Katjan varoitteluja siitä, ettei Espanjassa oikein juoda valkkaria, sillä täällä juomani viini oli yhtä pahaa kuin edellisessäkin paikassa. Lopulta raahauduimme jonon jatkoksi ja pääsimme sisään viimeisten joukossa. Sisällä pääsimme änkeämään kuitenkin melko hyville paikoille, viidenteen riviin Paulin reunaan.


Melkein vuoden keikkatauon jälkeen odotin, ettei keikka enää juurikaan vaikuttaisi muhun, mutta että olisi mukavaa nähdä poikien esiintyvän pitkästä aikaa. Ja paskat! Alkumusiikin alkaessa sama euforinen urpohymy levisi mun kasvoille, ja se tuntui ihan samalta kuin ennenkin. Still feels like the first time nimenomaan. <3


Keikan jälkeen hengattiin ulkona vähän aikaa, mutta lähdimme sitten väsyneinä tallustamaan hostellin suuntaan. Keikkapaikka oli taas kerran jollain vähän slummihtavalla alueella, joten ei kauheasti nautittu kipittelystä. Niinhän siinä sitten kävikin, että parin korttelin jälkeen napattiin ohiajava taksi ja huristeltiin laiskoina sillä hostellille nukkumaan.


Aamulla heräsimme vähemmän pirteinä. Aamupalan jälkeen otimme tavaramme ja lähdimme valumaan bussiaseman suuntaan. Asemalla ostimme liput seuraavaan Valenciaan menevään bussiin. Katjalle oli aiemmin sanottu, ettei bussiyhtiöllä ole mitään alennuksia, mutta löytyipäs 20% nuorisoalennus meille, kun yllytin Katjaa vähän neuvottelemaan. Kuka väittää, ettei vänkäämällä pääse mihinkään?




Neljän tunnin bussimatka hurahti yllättävän nopeasti Katjan iPodia kuunnellessa, juoruillessa ja maisemia ihaillessa.
Saavuttiin Valenciaan iltapäivällä ja meidän PITI mennä keikkapaikalle ajoissa välttääksemme hullun jonon, mutta... noh... ei onnannu. Jumitimme Katjan luona (söpö espanjalaiskämppä, muuten) vaikka kuinka kauan, mässäsimme itsemme turvoksiin feikkipaellalla, mansikoilla ja suklaajätskillä, ja muuten vain jumitimme. Keikkapaikalle päästyämme tajusimme unohtaneemme sädetikut, joten ei kun hakemaan... Lopulta oltiin paikalla siinä yhdeksän maissa, ja tällä kertaa unohdimme sivusta katsomisen ja änkesimme itsemme jonoon. Oli muuten vieläkin epäilyttävämpi keikkapaikka kuin viimeksi: rakennuksen takana oli valtava, autio, pimeä kenttä; tyhjistä makasiinirakennuksista kuului välillä ääniä, ja Katja näki katolla valoa.

Keikka oli yhtä hyvä kun eilinenkin, Katjan mielestä vielä parempikin. Olimme edempänä ja keskellä tällä kertaa, ja nyt sain otettua parempia kuviakin.

Julkkiksina esiinnymme toki myös Youtubessa:
http://www.youtube.com/watch?v=5f9jfeIu2h0


Keikan jälkeen oli vähän levoton olo. Seuraavana päivänä pitäisi sitten relata ja katsella nähtävyyksiä Valenciassa. Tai...
...varata yöllä keikkaliput ja hostelli netistä, hankkiutua kahdeksan jälkeen aamulla bussiasemalle ja ostaa viimeiset kaksi paikkaa Madridiin menevään bussiin. OHO!
Madrid vei sydämeni kokonaan. Ihana leppoisa kaupunki, todella selkeää espanjankieltä ja reissun ehdottomasti parhaat ruuat. Pyörimme ympäri vanhaa kaupunkia, hengasimme kahviloiden terassilla ja nautimme sangriaa ja runsaan espanjalaisen aterian katuravintolassa (josta erään orkesterin jäsenet yllättivät meidät itse teosta). Ympäröivä kauneus lämmitti mieltä ja 27 asteen lämpö vartaloa. Tällä kertaa keikkapaikkakin oli keskellä kauneinta vanhaa kaupunkia, eikä missään teollisuusalueella.

Viimeinen keikka ei mennyt yhtä hyvin kuin edelliset, sillä muhun iski armoton laskuhumala ja alkoi vain väsyttää. Keikan jälkeen katselimme, kun pojat kuljetettiin jossain turvasaattueessa ulos, ja lähdimme sitten hotellille nukkumaan. Bilbao saisi tällä kertaa jäädä väliin.

.

Seuraavana päivänä oli vihdoin sightseeing-päivä. Kävimme katsomassa kuninkaanpalatsia ja käppäilimme ympäriinsä, mutta sitten kaupunki päätti epäsavustaa meidät ulos eli muuttui niin jääkylmäksi ja tuuliseksi, että oli korkea aika häipyä. Katja oli menossa takaisin Valenciaan ja mä päätin jatkaa matkaa Barcelonaan vielä pariksi päiväksi ennen paluuta Suomeen. Odottelimme iltaan, sillä mun bussimatka kestäisi ihanaiset kahdeksan tuntia, enkä halunnut saapua Barcaan värjöttelemään esim. aamuyöllä neljältä.
.

Iltasella tiemme erkanivat ja yhdeltätoista löysin itseni bussiasemalta Zaragozaan ja Barcelonaan menevät bussin edessä. Kerroin kuskille olevani menossa Barcelonaan ja osasin kysyttäessä jopa tarkentaa, mille bussiasemalle, joten sain laitettua laukkuni oikeaan matkatavaratilaan. Bussissa yritin uinua, mutta pomppivasta kyydistä ja bussin pysähtelyistä johtuen en oikein päässy horrostilaa syvempään uneen. Muutaman tunnin kuluttua pysähdyimme Zaragozaan, ja kuski sepusti pitkät pätkät jotain, mistä ymmärsin sanat "vaihtaa" ja "Barcelona". Yritin kysyä takanani istuvalta, pitääkö mun vaihtaa bussia (eli mun palikkaespanjalla: voinko vaihtaa barcelonaan?????) ja se sanoi, että joo. Keräsin kamani ja menin varuiksi kysymään kuskilta ("Menen Barcelonaan. Voinko vaihtaa bussia???"), joka vastasi taas päläpäläpälä mistä en tajunnut mitään. Kuski huomasin loistavat espanjanlahjani, huokaisi syvään ja puhui hitaasti kuin hitaasti vähäjärkiselle: "ei tarvitse vaihtaa, vaihdamme täällä vain kuskia" ja näytteli vielä kääntävänsä rattia. Aaaa... selvä homma. Menin takaisin nukkumaan. (Kiitti hei takana istuva häiskä, joka halusit päästä musta eroon...)
.

Aamulla kuin ihmeen kaupalla pääsin Barcelonan Pohjoiselle bussiasemalle. Kävin asemalla vessassa, ja siellä oli aulassa joku periespanjalainen nyrkkitappelu meneillään, ja toinen pukari huusi kuin sitä olisi puukotettu. Nice... Kävelin asemalta mun uudelle hostellille, mikä oli hiukan tuskallista, sillä mun jalat olivat turvonneet bussimatkan aikana ja kengät puristivat jalkoja ihan hulluna. Pääsin kuin pääsinkin hostellille, kirjauduin sisään ja onneksi niillä oli mun sänky jo vapaana, sillä kellahdin sille heti ja vaivuin saman tien uneen.
.

Sen sunnuntain ja seuraavan maanantain kävelin ympäri Barcaa valokuvaamassa ja nauttimassa katalonialaisesta tunnelmasta. Puhuin kaikkialla espanjaa (vaikken paljon osaakaan), ja olin ylpeä itsestäni tajutessani pärjääväni kielellä. Maanantaina illalla lensin taas Frankfurtin kautta Helsinkiin (Ensimmäinen kone oli myöhässä, toinen juuri ja juuri aikataulussa. Onnea Lufthansa, vain 3/4 koneesta myöhästyi!). Astuin lentokentän ovista ulos klo 1.40, kun viimeinen bussi oli mennyt 1.35. Perus... hyppäsinpä siis taksiin, ja vihdoin pääsin kotiin nukkumaan.

***

Ihastuin Barcelonan arkkitehtuuriin. Vaikka yleisesti mua ei pidetä mitenkään tarkkaavaisena henkilönä, arkkitehtuurissa huomasin kaikkia pieniä yksityiskohtia. Huomaa heti eron huomiokyvyssäni, jos asia oikeasti kiinnostaa mua. Tässä muutamia poimintoja Barcan erikoisuuksista:
Vanhan kaupungin hämy oli jotenkin mystinen, ja kapeilla kujilla klopotellessani tunsin olevani jossain vanhemmassa ajassa.
Barcelonassa oli paljon myös modernia arkkitehtuurii. Kävin katsomassa Gaudin rakennuksista Sagrada Famiglian, La Bottlan ja La Pedreran ja totesin, että miekkonen on joku ollut aineissa piirrustuksia tehdessään tai on muuten vain päästään vialla. Tässä La Bottla:
Kaikkein eniten mua kuitenkin viehätti barcelonalaisten tapa maalata seiniä. Kahviloissa oli hienot seinämaalaukset, ja jopa kauppojen ovien eteen vedettäviin peltisermeihin oli maalattu mielikuvituksellisia näkymiä ja hahmoja.


Ihmettelin myös Espanjan säävaihteluja. Ensimmäiset päivät Barcelonassa ja Valenciassa lämpötila heilui vajaassa kahdessakympissä, Madridissa mittari väitti lämpötilan olevan 27 astetta, ja seuraavana iltapäivänä Madridin lämpö romahti pikkuisen vain 9:ään asteeseen. Ihana pudotus, hrrr...


Tykkäsin myös siitä, miten kaduilla oli kaikkialla elämää. Isommilla kävelykaduille lukuisat katutaiteilijat viihdyttivät paikallisia ja turisteja. Kävelin myös satamassa katsomassa laivoja ja pienellä kirpputorilla tutkimassa antiikkiesineitä. Kahvilat ja terassit olivat täynnä mihin vuorokauden aikaan vain ja kaikkialta kuului äänekäs kataloniankielinen molotus.

Oli kyllä mukava reissu, vaikka lopussa vähän uuvuttikin. Aasiassa harjoitetut hermot tulivat tarpeeseen, mutten jaksanut oikein hermostua mistään. Jopa Katja huomasi mun uuden asenteen ja ihmetteli, miten suhtaudun niin rennosti kaikkiin ongelmiin. Jee olen oppinut jotain!
Espanja oli kyllä vänkä paikka ja kieli on ihana. Taas yksi paikka, johon haluaisin muuttaa asumaan...

Turistina Helsingissä

Torstaina iltapäivällä odotus oli ohi, kun marssin luennon jälkeen Forumiin tapaamaan norjalaista vaihtokaveriani Amiraa, joka saapui Suomeen viikonloppuvierailulle kahden kaverinsa kanssa. Oli vähän jännää nähdä ensimmäistä kertaa sitten joulukuun, mutta outous karisi heti kun huomasimme tulevamme yhtä hyvin juttuun kuin ennenkin ja säilyneemme melko samanlaisina haihtunutta rusketusta lukuunottamatta. Amira vaan tuntui olevan ihan väärässä kontekstissa, kun emme olleetkaan enää kiinalaisten ympäröimänä vaan mun kotimaassa. Alitajuntani korjasi asian niin, että musta tuntui koko viikonlopun ajan kuin olisin itse ollut reissulla jossain paikassa, jonka vaan satun tuntemaan hyvin ja jossa puhutaan Suomea.


Varsinaisia turistihommia emme tehneet kauhean paljon: tytöt kävivät keskenään Arabian ja Iittalan tehtailla, kauppatorilla ja Senaatintorilla, ja yhdessä kävimme pällistelemässä paria Usbenskin katedraalia ja Suomenlinnassa. Suomenlinnassa oli kivaa pitkästä aikaa möyriä tunneleissa, ja ihailla kaunista merimaisemaa.

Vaikkei Oslokaan mikään tropiikki ole, olivat tytöt yllättyneitä, kun täällä meillä meri oli vielä osittain jäässä. Heistä oli myös hassua, että Suokin lautta oli jään kestävä ja kynti urheasti tietä auki jääkönttien läpi. Muuten Helsinki oli kuulemma kovin samanlainen kuin Oslo, paitsi että Hki on levittäytynyt suuremmalla alueelle, ja julkinen liikenne toimii paremmin. Tyttöjen mielestä oli myös huvittavaa, kun ravintoloissa kysyttiin aina, haluammeko yhteisen laskun vai maksaa erikseen - heidän johtopäätöksensä oli se, että suomalaisten täytyy olla todella pihejä, kun haluamme maksaa erikseen.

Oli yllätys, miten hyvin ymmärsin, kun tytöt puhuivat keskenään norjaa. En ymmärtänyt läheskään kaikkia saatika itse voinut sanoa mitään, mutta usein pystyin seuraamaan keskustelua. Olisi varmaan ulkopuolisille kuulostanut mielenkiintoiselta, kun heittelin norjankielisen molotuksen sekaan aina englanniksi kommentteja.

Olin tuskaillut, kun en oikein keksinyt hyviä baareja ja ravintoloita tytöille, mutta ympäriinsä kävellessä löysimme moniakin mieleisiä, eikä ehditty ollenkaan käydä kaikissa haluamissamme paikoissa. Tuntui vähän hassulta mennä turistien sekaan Ravintola Lasipalatsiin syömään ehtaa suomalaista ruokaa, mutta kyllä kannatti: poronkäristys oli herkkua. Muuten tytöt eivät kauheasti suomalaisista ruuista innostuneet - karjalanpiirakka oli vähän kuivaa ja salmari- ja tervasnapsit aiheuttivat irvistyksiä. Line itseasiassa kyllä tykästyi tervasnapsiin, minkä seurauksena tuli vikana bileiltana lauantaina otettua vähän turhan monta shottia (löysin juuri hyvin mielenkiintoisia kuvia kamerastani, ihanaa). Amiralla on selkeästi huono vaikutus muhun, kun sen seurassa ajauduin taas juomaan tuttuun Hong Kong -tyyliini. Yök.

Sunnuntaina tapasimme Amiran kaverit keskustassa (Amira siis yöpyi mun luona) ja jouduin hyvästelemän tytöt, kun he lähtivät kohti lentokenttää. Oli tosi sääli taas hyvästellä, mutta kerrankin en pillittänyt. Inhoan hyvästejä, mutta tuntuu paremmalta kun tuntuu, etteivät nämä olleet vielä viimeiset sellaiset. Seuraavaksi on mun vuoro mennä Norjaan reppumatkailemaan vuonoille...

Tuskailua hajamielisyyden kanssa

Nykistä palattuani kuvittelin, että nyt loman jälkeen levänneenä tartun innolla rästiin jääneisiin kouluhommiin uudella motivaatiolla. Arvatkaa vaan, menikö ihan näin… Pikku hiljaa olen kuitenkin saanut hommia tehtyä: suoritin ranskan tentin hyvällä menestyksellä, ja olen kirjoittanut noin 12 sivua kandityötäni. Materiaalini tosin alkaa loppua sivun päästä, ja minimisivumäärä on 20 sivua. Olipa taas hyvä idea valita aihe, jota ei ole tutkittu paljoa. Pitää yrittää keksiä jotain yleisempiä juttuja, jotka voi liittää aiheeseen… Aloitin myös koulussa uuden Ympäristövastuu-kurssin. Sinänsä kiinnostavaa ja luennoitsija on tosi hyvä, mutta tällä motivaatiotasolla en pysty pakottamaan itseäni istumaan luennolla ja kuuntelemaan. Käyn kuitenkin kiltisti palauttamassa harjoitustyöt ja kirjoittamassa nimeni nimilistaan joka kerta (saadakseni läsnäolomerkinnän) ja lähden sitten saman tien pois. Näin suurella tunteen palolla suoritan kanditutkintoni viimeistä kurssia.

Nykin aiheuttama jetlag jotenkin jumahti päälle niin, että unirytmini mukaan nukahdan vasta kahdelta yöllä enkä pääse sängystä ylös ennen kymmentä ilman tuskaa (eilen tosin nukahdin jo yhdeltä, vau edistystä). On kyllä ihanaa, kun neljältä koulusta päästessäni ilta ei olekaan jo melkein ohi, vaan jäljellä on vielä hulppeat kymmenen tuntia vapaa-aik… ei kun siis opiskeluun.

Nykistä palatessani mua odotti mailissa ilmoitus, että olen päässyt jatkoon AIESEC-järjestön Work Abroad –ohjelmassa, jonka kautta hain työharjoitteluun ulkomaille. Heti seuraavana päivänä maanantaina oli haastatteluihin valmistava seminaari, joka tuli todella tarpeeseen, kun muuten en olisi oikein tiennyt, miten valmistua haastatteluun. Tiistaina olin aamulla haastattelussa, jossa kolme haastattelijaa tenttasi multa turhan vaikeita kysymyksiä englanniksi (ok), ruotsiksi (o-ou) ja saksaksi (auts). Iltapäivällä oli vielä ryhmätyötesti, joka ei mielestäni mennyt ihan nappiin, mutta siedettävästi kuitenkin. Illalla kyttäsin sähköpostiani puoleen yöhön asti tuloksia odotellen, ja tulihan sieltä vastaus, että pääsin mukaan! (Ei sinänsä ehkä upea saavutus, sillä kaikki muutkin haastatteluvaiheeseen päässeet otettiin mukaan, mutta ainakaan ei tullut lisää hylkäämiskokemuksia.) Perjantaina kävin allekirjoittamassa sopimuksen, ja tällä viikolla lauantaina on edessä ensimmäinen ohjelmaan liittyvä koulutus. Ennen koulutusta mun pitää maksaa osallistumismaksu ja hankkia englannin-, ruotsin- ja saksankielentaitoni tasosta viralliset todistukset kielten professoreilta. Periaatteessa siinä pitäisi suorittaa joku testi, mutta mua yhden kurssin syksyllä 2006 opettanut enkun maikka kirjoitti kiltisti mulle pyytämäni excellent-tasoisen arvioinnin pelkällä sähköpostipyynnöllä ja saksan maikkakaan ei vaatinut muuta kuin tulemaan juttelemaan arvioinnin yksityiskohdista ihan suomeksi. Ruotsin maikkani oli häipynyt koulusta, joten siinä jouduin treffaamaan jonkun ennestään tuntemattoman professorin, joka teki mulle suullisen testin ”selvittääkseni, jos vaikka olet omaa arviotasi parempi” (no tiesin hyvin etten ollut). Mutta sainpa kuin sainkin kaikki, vaikken olisi yhtään jaksanut alkaa niitä metsästää.

Lauantain koulutuksen jälkeen pääsen sisään AIESEC:n työpaikkatietokantaan, josta saan alkaa etsimään mulle sopivaa paikkaa. En siis vielä tiedä, minne lähden (mutta haluaisin johonkin länsimaahan, Espanja ja Italia kiinnostaisivat eniten), milloin (paitsi että touko-elokuussa todennäköisesti) enkä kuinka pitkäksi aikaa (toivoin harjoittelun kestävän vähintään neljä kuukautta, mutta saa nähdä millaisia paikkoja löydän). Suunnitteluintoilijana sormeni tietenkin syyhyävät, että pääsen tietokannan kimppuun.

Olin viikonloppuna Riksussa, ja oli ihanaa nähdä ystäviä ja keskustella kipeistäkin asioista. Rakastan. Lauantaina oli Kaisalla hauskat shottisynttärit, joiden jälkeen jatkoimme todella yllätyksellisesti Seurahuoneelle. Ennen rakastin sitä paikkaa, mutta Honkkarin aikana sieltä on kadonnut paljon tuttuja ja tilalle ilmestynyt vain joitain 1991 syntyneitä, joiden keskellä tunnen itseni liian vanhaksi kyseiseen paikkaan. Nyt mua alkaa vain vituttamaan siellä melko nopeasti. Harmi, siinä meni viimeinenkin suomalainen yökerho, josta oikeasti tykkäsin.

Ihanista vaatteista huolimatta täytyy sanoa, että lempituliaiseni New Yorkista oli lentokentältä ostamani Twilight-kirja. Kävin ostamassa sarjan kaikki kirjat ja olen jäänyt totaalisesti koukkuun 500 sivun päivärytmiin, jonka mahdollistaa uusi, mielenkiintoinen unirytmini. Olen nyt lukenut sarjan neljättä ja viimeistä kirjaa muutaman sata sivua, ja tekisi mieli lukea koko ajan, kun on niin jännä kohta menossa. Asiassa on vain pikkuriikkinen ongelma… Olin eilen puolisen tuntia yksin työpisteessä niin, ettei mulla ollut mitään tekemistä, joten viihdytin itseäni lukemalla kyseistä kirjaa. Niinhän siinä toki kävi, että siellä työpöydälläni se on edelleen… Ja seuraava varma työvuoroni on 23.4. TUSKAA! Onko kukaan menossa lauantaina Hartwall-areenalla katsomaan lätkää? Elättelen toivoa, että ex-kämppikseni olisi menossa silloin töihin ja voisi käydä hakemassa kirjani, jotta voisin noutaa sen sunnuntaina. Tekisi mieli mennä nyt heti Itäkeskukseen ostamaan uusi kirja, mutta ehkä nyt yritän jaksaa odotella sunnuntaihin.

Olen muutenkin ollut ihan mahdottoman hajamielinen viime aikoina, kun on ollut niin paljon hommaa ja monta asiaa yhtä aikaa mielessä;
1) Olin viikonloppuna Riihimäellä äidin luona, ja muistin siellä sunnuntaina viime hetkellä, etten ole tulossa käymään muutamaan viikkoon ja että olisi hyvä ottaa jotain vaatteita mukaan, ellen halua hengata Espanjassa villapaidassa ja talvisaappaissa. Unohdin toki shaverini ja muitakin tavaroita Riksuun, joten pitäisi mennä ostamaan uudet sellaiset.
2) Tiistaina töissä vaihdettuani vaatteet heitin laukkuni kaappiin ja laitoin oven kiinni ja lukkoon. Siinä vaiheessa muistin, että muuten hyvä, mutta avaimeni (kuten myös puhelimeni, lompakkoni, matkakorttini, kulkukorttini, takkini, ulkokenkäni jne.) ovat siellä kaapissa sisällä. EI NÄIN! Onneksi talosta löytyi huoltomies, joka tuli pihdeillä vääntämään lukkoni säpäleiksi, jotta saisin tavarani ulos.
3) Kuten jo mainitsin, jätin sen kirjani töihin.
4) Muistin aamulla herätessäni, että mun piti maksaa se ulkomaanharjoitteluni osallistumismaksu viimeistään huomenna, enkä ole saanut viikonlopun koulutusseminaarista mitään tietoa juuri siksi, etten ole maksanut.
5) Ai niin joo voisi myös tehdä läksyt sille parin tunnin päästä alkavalle luennolle…
6) Ai niin mun piti kirjoittaa kandityötä tänään aamulla, eikä katsoa huippumallia ja kirjoittaa blogia.

Kaupunki, joka ei koskaan nuku

New York 27.2.-7.3.2009

.

Perjantaina iltapäivällä koneemme lähti kohti Isoa Omenaa. Seitsemän aikaerovyöhykkeen ja noin yhdeksän tunnin lennon jälkeen laskeuduimme JFK:n lentokentälle. Odotin hulluja turvatarkastuksia, mutta ne olivatkin ihan samanlaiset kuin muissakin maissa. Matkasimme laiskasti takseilla hotellille Upper West Siden pohjoispäähän Central Parkin laidalle. Huoneemme oli pikkuriikkinen, tai oikeastaan ahtaus johtui siitä, että kaksi hemoisoa sänkyä oli sijoitettu keskelle lattiaa. Vessan valot hurisivat, suihkusta tuli aluksi vettä vain respaan soittamalla (mutta ne taisivat ensimmäisen suihkukerran jälkeen unohtaa veden päälle, joten useammin ei tarvinnut soitella), patterit ritisivät, suhisivat, kalahtelivat ja paukkuivat. En ole ikinä ennen ollut niin äänekkäässä talossa! Ilmeisesti kuitenkin olen tottunut nukkumaan meluisissa paikoissa, sillä sammahdimme illalla jo kahdeksalta ja muinakin öinä nukuin oikein hyvin.

.

Aamulla heräsin levänneenä ja halusin lähteä Central Parkiin kävelylle ja etsimään aamiaispaikkaa. Ongelmana oli vain se, että kello oli neljä aamuyöstä... No, odottelimme siinä muutaman tunnin, että tuli valoista, ja pääsimme sitten toteuttamaan suunnitelmaamme. Central Park oli rauhallinen, ihana keidas kaupungin keskellä, jossa viettäisin varmasti paljon aikaa, jos asuisin Nykissä. Aamuseitsemältä lauantaiaamuna liikkeellä oli paljon shortseihin pukeutuneita lenkkeilijöitä (meillä oli tumput, pipot ja talvitakit päälläkin kylmä) ja koiran ulkoiluttajia, hullut amerikkalaiset! Pongattiin puistossa myös paljon elukoita: haukka, tosi isoja oravia ja jotain lintuja, joista äiti vauhkosi. Kävimme Upper East Siden puolella nauttimassa croissantia (jotka olivat n. 3 kertaa eurooppalaisia kavereitaan suurempia) ja vähärasvaista jugurttia (jossa oli toki kaloreita kaksi kertaa enemmän kuin suomalaisessa normijugurtissa). Sen jälkeen kipitimme takaisin hotlalle lämmittelemään peiton alle.

Puolilta päivin jätin äitin köhimään ja pärskimään hotellille ja tapasin Riikan Times Squarella. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa! Seuraamme liittyi myös Riikan kaveri Sonia, joka oli oikein hauska tapaus. Palloiltiin ympäri kaupunkia, shoppailtiin ja sen sellaista. Sunnuntaina oli samanlainen hengauspäivä, paitsi että silloin oli mukana myös saksalainen Nadja, joka oli mun tosi hyvä kaveri joskus vuosia sitten ja jota en ollut nähnyt viiteen vuoteen. Oli kyllä outoa. Ei tehty mitään sen kummallisempaa sunnuntainakaan, paitsi illalla kävimme katsomassa Benjamin Button -elokuvan. Tykkäsin todella paljon ja elokuva taisi koskettaa mua aika tavalla, sillä vollotin melkein koko leffan. Herkkishän en ole... Times Squaren valot kyllä häikäisivät.
Maanantaista torstaihin neiti Nyman oli sidottu töihinsä eikä päässyt viihdyttämään mua läsnäolollaan, joten hengasin äidin kanssa nähtävyyksiä kierrellen ja shoppailen. Perjantaisen 12 asteen lämmön ja tuulisen mutta muuten mukavan viikonlopun jälkeen luontoäiti päätti näyttää meille missä kaappi seisoo, ja järjesti Nykiin kunnollisen lumimyrskyn. Hirvitti vähän kävellä autojen läheltä, kun talvirenkaat taitaa olla Jenkeissä tuntematon käsite ja lumiaurakin oli vähän heppoinen (ja hukassa), joten ainut ase lunta vastaan oli suolan kylväminen tielle (ja suola likasi kenkämme, yhyy). Kylmää ilmaa jatkui kaikki neljä päivää, joten se rajoitti aika paljon ulkona vietettyä aikaa. Maanantaita lukuunottamatta oli kyllä ihanan aurinkoista, mutta viima ja jäätävä kylmyys sai meidät valitsemaan enimmäkseen sisäkohteita. Pällistelimme Vapaudenpatsasta Staten Islandin lautalta, kävimme Brooklynissa valokuvaamassa Manhattania joen takaa, ihailimme Manhattania lintuperspektiivistä Top of the Rock -tornista ja kävelimme tunnetuilla alueilla ja kaduilla. Kävimme modernin taiteen museossa (Moma), Metropolitan Museum of Artissa ja Bodies-näyttelyssä, jossa on esillä oikeita ihmisten ruumiita. Pääsin siel koskettamaan oikeita ihmisen keuhkoja ja pitämään ihmisaivoja kädessä. Ne oli pienemmät kuin odotin ja hassuntuntuiset. Oli kyllä tosi siisti, kannattaa käydä jos osutte johonkin kaupunkiin missä tuo näyttely pyörii. Kävimme myös luonnonhistoriallisessa museossa pällistelemässä dinosaurusten luurankoja. Keskiviikkoiltana näimme Broadwaylla Leijonakuningas-musikaalin, jossa ihastelin erityisesti lavastusta ja puvustusta. Se oli tosi hieno, vaikkei ihan joka kohdassa ollutkaan uskollinen elokuvalle.

Perjantaina olimme laiskoja ja makasimme valehtelematta koko päivän sängyssä. Illalla ysin maissa Riikka pääsi Jerseystä Nykiin asti ja kävi heittämässä kamansa meidän hotellihuoneeseen. Treffasimme hongkongilaisen kaverini Eben ja tämän kaverin, jonka nimeä en muista (eksyivät matkalla meidän hotellille, mitä en vaan voi ymmärtää kun New York on mielestäni yksi maailman helpoimmista kaupungeista suunnistaa numeroituine katuineen), ja menimme keskikaupungille etsimään ruokapaikkaa. Illastimme jossain muka-irlantilasessa pubissa, jossa oli ihan sairaan hyvää pinaatilla ja paprikalla täytettyä kanaa ja parasta ulkomailla syömääni perunamuussia. Mahat pullollaan menimme sitten läheisellä Pacha-klubille, jonka vieraslistalle Ebe oli hommannut meidän nimet niin ettei meidän tarvinnut maksaa 30 dollarin sisäänpääsymaksua. Paikka oli aikamoinen lihatiski ja totesin, että paikalliset tytöt pukeutuvat todellisuudessa vielä horomaisemmin kuin elokuvissa. Vaikka juuri juomistäysi-ikäisyyden ikärajan täytänkin, tuli paikassa jotenkin vanha ja väsynyt olo. Häivyimme paikalta aika nopeasti ja siirryimme Greenwich Villageen Asean (tai Asian?)-nimiseen baariin, jolla ei ollut mitään tekemistä Aasian kanssa. Paljon mieluisampi paikka. Pelottiin en ole koskaan -peliä ja mä oon mut te ette -versiota pelistä. Ebellä oli aika huvittava kommentti, että mä ja Riikka näytämme ihan samalta, koska molemmilla on vaaleat hiukset, vaalea iho ja vaaleat kulmakarvat. Noilla perusteilla täytyy sanoa, että niin on kaikilla parilla miljardilla aasialaisellakin kellertävä iho ja mustat hiukset ja kulmakarvat... Hyydyimme joskus kolmen maissa kahden drinkin jälkeen, aika surkeaa. Muistin myös taas, että loppupeleissä mulla ja Ebellä ei kyllä ole paljoa yhteistä. Tässä kuitenkin teidän viihdykkeeksenne kuva meistä kaunokaisista:Lauantaiaamuna kömmimme Riikan ja äidin kanssa vielä yhteisellä aamupalalle tutuksi tulleesen naapurikorttelin kulmakahvilaan. Siellä mua odotti reissun paras yhteensattuma: samaan randomiin pikkukahvilaan aivan toisella puolella maailmaa osui yhden mun Hong Kongissa suorittamani kurssin professori (joka on intialainen ja asuu tosiaan Hong Kongissa). Se katsoi mua pitkään mutta ei tunnistanut. Huh, kyllä maailma on sitten pieni.

---

Kuten olin odottanutkin, Nykin arkkitehtuuri oli tosi kiinnostavaa. Pilvenpiirtäjät olivat erilaisia kuin Aasiassa: enemmän betonia ja perinteisyyttä, välissä kapeat, hämärät kadut. Aasiassa ne pytingit ovat paljon futuristisempia (johtuisko siitä, että ovat myös paljon uudempaa tekoa...) ja niiden välissä on enemmän tilaa. Enemmän tykkäsin kyllä matalemmista taloista, joissa on kaikissa se jokin New Yorkille omainen tunnuspiirre, jota en osaa nimetä. Ikkunoiden tyyli, etuovelle nousevat jykevät rappuset, ja paloportaat ehkä. Talot ovat kapeita ja kaikki erilaisia.

New Yorkissa oleskeluni aikana kävin jopa kerran vessassa, jossa oli kaksikerroksista vessapaperia. Muuten kaikkialla oli ohuttakin ohuempaa rutkupaperia, jota joutui laittamaan vähintään kuusi palaa tuppoon jos ei halunnut sormien kastuvan... Kahvilat, hotellit yms. ilmeisesti kuvittelevat säästävänsä ostamalla halvempaa yksikerroksista paperia, mutta tiedä sitten säästääkö sillä oikeasti mitään, kun sitä pitää kuitenkin käyttää kerralla tuplamäärä...

New York osoittautui shoppailijan paratiisiksi. Discount- ja outlet-myymälöissä saa designervaatteita jopa 75% alennuksella, mikä sai aika äkkiä mun sormet syyhyämään ja Visan vinkumaan. Miksei Suomesta saa ihania Calvin Kleinin laukkuja 32 eurolla (alkuperäinen hinta 188 dollaria)? Jos asuisin Nykissä, shoppailisin varmaan pelkästään noissa myymälöissä, sillä mitä järkeä on ostaa henkkamaukasta pian rupsahtavat halpisfarkut kun samalla hinnalla jos ei halvemmalla saisi paljon laadukkaammat Guessin farkutkin... Kaupungissa on myös niin erilaisia ihmisiä, että joka tyyliin luulisi löytävän sopivia vaatteita, kun tietää mistä etsiä.

.

Amerikassa on sekä sikahyvää että sikapahaa ruokaa. Esimerkiksi leipä on ihan kamalaa, samanlaista makeaa pullamössöä kuin Aasiassa. Muutenkin sokeria ja rasvaa laitetaan ihn liikaa kaikkialle. Toisaalta jos jotain amerikkalaiset osaavat tehdä hyvin, niin se on leivonnaiset: kakut, keksit ja browniet ovat kermasokerirasvapitoisuudessaan syntisen hyviä. Suklaa- ja juustokakkuja ja brownieita tulikin yllättäen sitten maisteltua useampaan otteeseen... New Yorkissa on myöskin niin paljon eri kansallisuuksia, että sieltä voi löytää autenttisena lähes mitä vain etnistä ruokaa. Amerikkalaiset annoskoot ovat ihan jättimäisiä, usein niin isoja, että esim. yhdestä aamupalalautasesta saisi vatsansa täyteen ainakin kaksi jos ei kolmekin ihmistä. Erilaista Suomeen verrattuna on sekin, että monissa kahviloissa ja deleissä lukee annosten vieressä niiden sisältämä kalorimäärä, mikä olisi musta oikein kiva lisä Suomeenkin. Sinänsä huvittavaa, kun mielikuvan mukaan amerikkalaisten ruokailutottumuksista eivät ehkä ole niin terveyspainotteisia... Ravintoloissa ja kahviloissa käymisestä tekee mutkikkaampaa se, että ruokalistassa ilmoitettuihin hintoihin ei sisältynyt verot. Ikinä en oikein tarkasti ennen laskun saamista tiennyt, paljonko ateriani tulisi maksamaan, kun siihen piti sitten tippejäkin lisäillä.

.

Tykkäsin New Yorkista enemmän kuin odotin. Kulmakuppiloiden välitön tunnelma, ystävälliset ihmiset, kaunis arkkitehtuuri, eikä tekeminen lopu ikinä. Ilmasto ei ehkä ole ihan ideaali, mutta eipä ole Suomessakaan. Viihdyin erinomaisesti ja en olisi halunnut lähteä pois, mikä on pidemmän loman lopussa mulle tosi harvinaista. Voisin hyvin kuvitella asuvani jos Nykissä.

---

Meitä oli paluupäivänä neuvottu tulemaan lentokentälle vähintään kolme tuntia ennen lennon lähtöä, jotta turvatarkastuksissa ei tulisi ongelmia. Tarkastukset menivät kuitenkin niin jouhevasti, että meille jäi yli kaksi tuntia aikaa vain hengata kentällä. Ostin Twilight-kirjan koneeseen matkalukemiseksi, kun sitä on niin suositeltu. Koneeseen päästyämme meitä odotti yllätys: vieressämme ei istunut sitä perinteistä itkevää vauvaa... Vaan edessämme oli kaksi parkuvaa toukkaa, jotka huusivat duettona. Onneksi kuitenkin vaavit uinahtivat pian lähdön jälkeen eikä niistä tullutkaan sen kummemmin ongelmia. Koneessa oli myös toinen yllätys: lennon toisena elokuvana olisi mikäs muukaan kuin Twilight! Kiva sattuma. Viihdyin elokuvan parissa ja muutenkin lento meni yllättävän nopeasti, vaikken aikaeron takia viitsinytkään edes yrittää nukkua. Kun Suomen aikaan 9.30 pääsin vihdoin kotiin, uni maittoi kyllä mainiosti.

Siirtyminen Manhattanin 14 asteesta Suomen -7:ään ei tuntunut kovin motivoivalta. Mutta myöhästyneiden "yö"unien jälkeen aurinko paistoikin ja linnut lauloivat käydessäni kaupassa. Ich fühlte mich wohl.

Ensimmäinen

Kuukausi ja yhdeksän päivää sitten palasin viiden kuukauden reissultani Aasiasta. Tunsin tarvettaa aloittaa alusta uuden blogin kera, joten tässä sitä ollaan (ulkoasua en jaksanut uusia, mihinkäs hyvää vaihtamaan).

Eräänä krapulaisena sunnuntaina keräsin kimpsuni ja kampsuni ja muutin Puotilaan. En tullut jäädäkseni, joten raahasin mukaani vain kaksi matkalaukkua, yhden laatikon talvivaatteita ja toisen astioita. En ottanut mukaani telkkaria, koska yritän välttää turhaa ja epäkehittävää TV:n tuijottamista (idea ei kuitenkaan estä mua tuijottamassa Huippumalli haussa:n ja Gossip Girlin kaltaisia aivottumuussarjoja netin kautta). Muutin kämppään, jonka vuokraamisesta olin sopinut Hong Kongista käsin netin kautta ja jota en koskaan ollut nähnyt, kaupunginosaan jossa en ollut koskaan käynyt (muuton jälkeisenä maanantaiaamuna oli jännää etsiä metroasemaa). Kalusteita mulla on muutama vuokranantajan jättämä ja lisäksi omia virityksiä, kuten pinotuista muovilaatikoista kasaamani yöpöytä. Kotona ollessani hengaan enimmäkseen sängyssä ja huomaan viihtyväni autiohkossa yksiössäni itähelsinkiläisessä lähiössä varsin hyvin.

Mulla on ollut tässä periodissa koulua varsin vähän, sillä markkinointitutkimuksen luennot turhiksi todettuani olen käynyt vain ranskan tunneilla. Seminaarikokoontumisiinkaan en ole jaksanut kahta kertaa enempää mennä, joten luentoviikkoni on kutistunut kahteen luentoon viikossa. Pari ensimmäistä Aasiasta paluuni jälkeistä viikkoa menivät inhoyökenkestä-tasoisella koulumotivaatiolla, mutta nyttemmin opiskelut ovat alkaneet onneksi taas lutviutumaan. Kandityö on ihan hyvässä vauhdissa (materiaalit on kerätty ja aion maaliskuun puolella aloittaa kirjoitusurakan, joten uskon ehtiväni ensimmäisen version deadlineen 1.4.) ja kuivan ja tylsän markkinointitutkimuskurssin harjoitustyöt on tehty sekä palautettu, ja huomista tenttiä varten materiaalit luettu. Puolentoista viikon päästä maanantaina alkaa uusi periodi, ja sitä ennen en aio tentin jälkeen enää evääni heilauttaa koulun eteen. Uudessa periodissa vielä yksi uusi kurssi (Ympäristö- ja yhteiskuntavastuu liiketoiminnassa vai mikä se nyt oli) ja seminaarityö loppuun, niin kanditutkintoni alkaisi olla pulkassa.

Paluuni jälkeiset pari viikkoa tein koulun rinnalla kuusipäiväistä työviikkoa, joten vapaa-aika oli melko tuntematon käsite, mutta nyttemmin työmenot ovat tasaantuneet pariin kolmeen iltaan viikossa, ja olen onnistunut löytämään viiden luentovapaan päivän joukosta aikaa muullekin kuin opiskelulle. Olen tehnyt useita pitkiä kävelyretkiä lähistölle tutustuakseni uuteen kotiseutuuni. Kamera on ollut reissuilla taskussa ja paljon kauniita maisemia on tullutkin tallennettua.

Olen hakenut kahta kesätyöpaikkaa Suomesta (toisesta ei ole kuulunut mitään, joten tuskin pääsin), muutamaa IAESTE-harjoittelupaikkaa Saksasta ja Espanjasta (en päässyt jatkoon) ja olen mukana vielä toisenkin järjestön ulkomaille suuntautuvassa harjoittelupaikkahaussa. Sieltä on kuulumisia tiedossa vasta maaliskuun puolella, joten ei siitä sen enempää vielä. Parista viime vuodesta poiketen tänä vuonna en stressaa melkeinpä ollenkaan työnhausta. Honkkarissa oppimani kyllä-se-siitä-suttaantuu-asenne auttaa. Jos en muuta keksi, niin lähden karkuun ulkomaille. On myös rahattomuusvaihtoehto eli mökillä lusiminen äidin seurassa. Katsotaan.

Huomenna perustorstai: aamulla astangajoogaa luvattoman aikaisin (mua ei vaan ole luotu heräämään niin aikaisin, että olisin jo kahdeksalta ihmisten ilmoilla), päivällä tentti ja illaksi töihin. Mutta kah, kuukauden kohokohta odottaakin perjantaina: lähtö yhdeksäksi päiväksi New Yorkiin! Odotan museoita, shoppailua, Central Parkia, arkkitehtuuria, suurkaupungin humua ja valokuvausta. Ja sitä, että pitkästä aikaa näen Eben Hong Kongista, Nadjan Saksasta ja Riikan Riksun kilpailijakaupungista. Ihanaa! Toivottavasti äiti (jonka kanssa matkustan) ehtii vielä parantua superflunssastaan ja kaikki menee muutenkin hyvin.

Alan pikku hiljaa parantua paluuni jälkeisestä kulttuurishokista, jossa olen setä/täti Ogbergin mukaan edennyt honeymoon-vaiheesta kriisivaiheen kautta palautumisvaiheeseen. Viimeistä mukautumisvaihetta odotellessa... Olo tuntuu siis jo paremmalta, mutta vieläkin välillä kuulumattomuuden, merkityksettömyyden ja turhautumisen tunteet nostavat päätään. Tämäkin kevät on vain ohimenevä välivaihe, jossa väännän kandintutkinto väkisin valmiiksi. Sitten on koulu vähäksi aikaa ohi (aion pitää ainakin yhden välivuoden ennen maisterintutkintoon jatkamista). Vuokrasopimuksenikin loppuu 15.5., ja sen jälkeinen eloni on vielä auki. Ajatus tuntuu suunnittelijaluonteeni huomioon ottaen yllättävän hyvältä. Vapaalta.