Turistina Helsingissä

Torstaina iltapäivällä odotus oli ohi, kun marssin luennon jälkeen Forumiin tapaamaan norjalaista vaihtokaveriani Amiraa, joka saapui Suomeen viikonloppuvierailulle kahden kaverinsa kanssa. Oli vähän jännää nähdä ensimmäistä kertaa sitten joulukuun, mutta outous karisi heti kun huomasimme tulevamme yhtä hyvin juttuun kuin ennenkin ja säilyneemme melko samanlaisina haihtunutta rusketusta lukuunottamatta. Amira vaan tuntui olevan ihan väärässä kontekstissa, kun emme olleetkaan enää kiinalaisten ympäröimänä vaan mun kotimaassa. Alitajuntani korjasi asian niin, että musta tuntui koko viikonlopun ajan kuin olisin itse ollut reissulla jossain paikassa, jonka vaan satun tuntemaan hyvin ja jossa puhutaan Suomea.


Varsinaisia turistihommia emme tehneet kauhean paljon: tytöt kävivät keskenään Arabian ja Iittalan tehtailla, kauppatorilla ja Senaatintorilla, ja yhdessä kävimme pällistelemässä paria Usbenskin katedraalia ja Suomenlinnassa. Suomenlinnassa oli kivaa pitkästä aikaa möyriä tunneleissa, ja ihailla kaunista merimaisemaa.

Vaikkei Oslokaan mikään tropiikki ole, olivat tytöt yllättyneitä, kun täällä meillä meri oli vielä osittain jäässä. Heistä oli myös hassua, että Suokin lautta oli jään kestävä ja kynti urheasti tietä auki jääkönttien läpi. Muuten Helsinki oli kuulemma kovin samanlainen kuin Oslo, paitsi että Hki on levittäytynyt suuremmalla alueelle, ja julkinen liikenne toimii paremmin. Tyttöjen mielestä oli myös huvittavaa, kun ravintoloissa kysyttiin aina, haluammeko yhteisen laskun vai maksaa erikseen - heidän johtopäätöksensä oli se, että suomalaisten täytyy olla todella pihejä, kun haluamme maksaa erikseen.

Oli yllätys, miten hyvin ymmärsin, kun tytöt puhuivat keskenään norjaa. En ymmärtänyt läheskään kaikkia saatika itse voinut sanoa mitään, mutta usein pystyin seuraamaan keskustelua. Olisi varmaan ulkopuolisille kuulostanut mielenkiintoiselta, kun heittelin norjankielisen molotuksen sekaan aina englanniksi kommentteja.

Olin tuskaillut, kun en oikein keksinyt hyviä baareja ja ravintoloita tytöille, mutta ympäriinsä kävellessä löysimme moniakin mieleisiä, eikä ehditty ollenkaan käydä kaikissa haluamissamme paikoissa. Tuntui vähän hassulta mennä turistien sekaan Ravintola Lasipalatsiin syömään ehtaa suomalaista ruokaa, mutta kyllä kannatti: poronkäristys oli herkkua. Muuten tytöt eivät kauheasti suomalaisista ruuista innostuneet - karjalanpiirakka oli vähän kuivaa ja salmari- ja tervasnapsit aiheuttivat irvistyksiä. Line itseasiassa kyllä tykästyi tervasnapsiin, minkä seurauksena tuli vikana bileiltana lauantaina otettua vähän turhan monta shottia (löysin juuri hyvin mielenkiintoisia kuvia kamerastani, ihanaa). Amiralla on selkeästi huono vaikutus muhun, kun sen seurassa ajauduin taas juomaan tuttuun Hong Kong -tyyliini. Yök.

Sunnuntaina tapasimme Amiran kaverit keskustassa (Amira siis yöpyi mun luona) ja jouduin hyvästelemän tytöt, kun he lähtivät kohti lentokenttää. Oli tosi sääli taas hyvästellä, mutta kerrankin en pillittänyt. Inhoan hyvästejä, mutta tuntuu paremmalta kun tuntuu, etteivät nämä olleet vielä viimeiset sellaiset. Seuraavaksi on mun vuoro mennä Norjaan reppumatkailemaan vuonoille...

Tuskailua hajamielisyyden kanssa

Nykistä palattuani kuvittelin, että nyt loman jälkeen levänneenä tartun innolla rästiin jääneisiin kouluhommiin uudella motivaatiolla. Arvatkaa vaan, menikö ihan näin… Pikku hiljaa olen kuitenkin saanut hommia tehtyä: suoritin ranskan tentin hyvällä menestyksellä, ja olen kirjoittanut noin 12 sivua kandityötäni. Materiaalini tosin alkaa loppua sivun päästä, ja minimisivumäärä on 20 sivua. Olipa taas hyvä idea valita aihe, jota ei ole tutkittu paljoa. Pitää yrittää keksiä jotain yleisempiä juttuja, jotka voi liittää aiheeseen… Aloitin myös koulussa uuden Ympäristövastuu-kurssin. Sinänsä kiinnostavaa ja luennoitsija on tosi hyvä, mutta tällä motivaatiotasolla en pysty pakottamaan itseäni istumaan luennolla ja kuuntelemaan. Käyn kuitenkin kiltisti palauttamassa harjoitustyöt ja kirjoittamassa nimeni nimilistaan joka kerta (saadakseni läsnäolomerkinnän) ja lähden sitten saman tien pois. Näin suurella tunteen palolla suoritan kanditutkintoni viimeistä kurssia.

Nykin aiheuttama jetlag jotenkin jumahti päälle niin, että unirytmini mukaan nukahdan vasta kahdelta yöllä enkä pääse sängystä ylös ennen kymmentä ilman tuskaa (eilen tosin nukahdin jo yhdeltä, vau edistystä). On kyllä ihanaa, kun neljältä koulusta päästessäni ilta ei olekaan jo melkein ohi, vaan jäljellä on vielä hulppeat kymmenen tuntia vapaa-aik… ei kun siis opiskeluun.

Nykistä palatessani mua odotti mailissa ilmoitus, että olen päässyt jatkoon AIESEC-järjestön Work Abroad –ohjelmassa, jonka kautta hain työharjoitteluun ulkomaille. Heti seuraavana päivänä maanantaina oli haastatteluihin valmistava seminaari, joka tuli todella tarpeeseen, kun muuten en olisi oikein tiennyt, miten valmistua haastatteluun. Tiistaina olin aamulla haastattelussa, jossa kolme haastattelijaa tenttasi multa turhan vaikeita kysymyksiä englanniksi (ok), ruotsiksi (o-ou) ja saksaksi (auts). Iltapäivällä oli vielä ryhmätyötesti, joka ei mielestäni mennyt ihan nappiin, mutta siedettävästi kuitenkin. Illalla kyttäsin sähköpostiani puoleen yöhön asti tuloksia odotellen, ja tulihan sieltä vastaus, että pääsin mukaan! (Ei sinänsä ehkä upea saavutus, sillä kaikki muutkin haastatteluvaiheeseen päässeet otettiin mukaan, mutta ainakaan ei tullut lisää hylkäämiskokemuksia.) Perjantaina kävin allekirjoittamassa sopimuksen, ja tällä viikolla lauantaina on edessä ensimmäinen ohjelmaan liittyvä koulutus. Ennen koulutusta mun pitää maksaa osallistumismaksu ja hankkia englannin-, ruotsin- ja saksankielentaitoni tasosta viralliset todistukset kielten professoreilta. Periaatteessa siinä pitäisi suorittaa joku testi, mutta mua yhden kurssin syksyllä 2006 opettanut enkun maikka kirjoitti kiltisti mulle pyytämäni excellent-tasoisen arvioinnin pelkällä sähköpostipyynnöllä ja saksan maikkakaan ei vaatinut muuta kuin tulemaan juttelemaan arvioinnin yksityiskohdista ihan suomeksi. Ruotsin maikkani oli häipynyt koulusta, joten siinä jouduin treffaamaan jonkun ennestään tuntemattoman professorin, joka teki mulle suullisen testin ”selvittääkseni, jos vaikka olet omaa arviotasi parempi” (no tiesin hyvin etten ollut). Mutta sainpa kuin sainkin kaikki, vaikken olisi yhtään jaksanut alkaa niitä metsästää.

Lauantain koulutuksen jälkeen pääsen sisään AIESEC:n työpaikkatietokantaan, josta saan alkaa etsimään mulle sopivaa paikkaa. En siis vielä tiedä, minne lähden (mutta haluaisin johonkin länsimaahan, Espanja ja Italia kiinnostaisivat eniten), milloin (paitsi että touko-elokuussa todennäköisesti) enkä kuinka pitkäksi aikaa (toivoin harjoittelun kestävän vähintään neljä kuukautta, mutta saa nähdä millaisia paikkoja löydän). Suunnitteluintoilijana sormeni tietenkin syyhyävät, että pääsen tietokannan kimppuun.

Olin viikonloppuna Riksussa, ja oli ihanaa nähdä ystäviä ja keskustella kipeistäkin asioista. Rakastan. Lauantaina oli Kaisalla hauskat shottisynttärit, joiden jälkeen jatkoimme todella yllätyksellisesti Seurahuoneelle. Ennen rakastin sitä paikkaa, mutta Honkkarin aikana sieltä on kadonnut paljon tuttuja ja tilalle ilmestynyt vain joitain 1991 syntyneitä, joiden keskellä tunnen itseni liian vanhaksi kyseiseen paikkaan. Nyt mua alkaa vain vituttamaan siellä melko nopeasti. Harmi, siinä meni viimeinenkin suomalainen yökerho, josta oikeasti tykkäsin.

Ihanista vaatteista huolimatta täytyy sanoa, että lempituliaiseni New Yorkista oli lentokentältä ostamani Twilight-kirja. Kävin ostamassa sarjan kaikki kirjat ja olen jäänyt totaalisesti koukkuun 500 sivun päivärytmiin, jonka mahdollistaa uusi, mielenkiintoinen unirytmini. Olen nyt lukenut sarjan neljättä ja viimeistä kirjaa muutaman sata sivua, ja tekisi mieli lukea koko ajan, kun on niin jännä kohta menossa. Asiassa on vain pikkuriikkinen ongelma… Olin eilen puolisen tuntia yksin työpisteessä niin, ettei mulla ollut mitään tekemistä, joten viihdytin itseäni lukemalla kyseistä kirjaa. Niinhän siinä toki kävi, että siellä työpöydälläni se on edelleen… Ja seuraava varma työvuoroni on 23.4. TUSKAA! Onko kukaan menossa lauantaina Hartwall-areenalla katsomaan lätkää? Elättelen toivoa, että ex-kämppikseni olisi menossa silloin töihin ja voisi käydä hakemassa kirjani, jotta voisin noutaa sen sunnuntaina. Tekisi mieli mennä nyt heti Itäkeskukseen ostamaan uusi kirja, mutta ehkä nyt yritän jaksaa odotella sunnuntaihin.

Olen muutenkin ollut ihan mahdottoman hajamielinen viime aikoina, kun on ollut niin paljon hommaa ja monta asiaa yhtä aikaa mielessä;
1) Olin viikonloppuna Riihimäellä äidin luona, ja muistin siellä sunnuntaina viime hetkellä, etten ole tulossa käymään muutamaan viikkoon ja että olisi hyvä ottaa jotain vaatteita mukaan, ellen halua hengata Espanjassa villapaidassa ja talvisaappaissa. Unohdin toki shaverini ja muitakin tavaroita Riksuun, joten pitäisi mennä ostamaan uudet sellaiset.
2) Tiistaina töissä vaihdettuani vaatteet heitin laukkuni kaappiin ja laitoin oven kiinni ja lukkoon. Siinä vaiheessa muistin, että muuten hyvä, mutta avaimeni (kuten myös puhelimeni, lompakkoni, matkakorttini, kulkukorttini, takkini, ulkokenkäni jne.) ovat siellä kaapissa sisällä. EI NÄIN! Onneksi talosta löytyi huoltomies, joka tuli pihdeillä vääntämään lukkoni säpäleiksi, jotta saisin tavarani ulos.
3) Kuten jo mainitsin, jätin sen kirjani töihin.
4) Muistin aamulla herätessäni, että mun piti maksaa se ulkomaanharjoitteluni osallistumismaksu viimeistään huomenna, enkä ole saanut viikonlopun koulutusseminaarista mitään tietoa juuri siksi, etten ole maksanut.
5) Ai niin joo voisi myös tehdä läksyt sille parin tunnin päästä alkavalle luennolle…
6) Ai niin mun piti kirjoittaa kandityötä tänään aamulla, eikä katsoa huippumallia ja kirjoittaa blogia.

Kaupunki, joka ei koskaan nuku

New York 27.2.-7.3.2009

.

Perjantaina iltapäivällä koneemme lähti kohti Isoa Omenaa. Seitsemän aikaerovyöhykkeen ja noin yhdeksän tunnin lennon jälkeen laskeuduimme JFK:n lentokentälle. Odotin hulluja turvatarkastuksia, mutta ne olivatkin ihan samanlaiset kuin muissakin maissa. Matkasimme laiskasti takseilla hotellille Upper West Siden pohjoispäähän Central Parkin laidalle. Huoneemme oli pikkuriikkinen, tai oikeastaan ahtaus johtui siitä, että kaksi hemoisoa sänkyä oli sijoitettu keskelle lattiaa. Vessan valot hurisivat, suihkusta tuli aluksi vettä vain respaan soittamalla (mutta ne taisivat ensimmäisen suihkukerran jälkeen unohtaa veden päälle, joten useammin ei tarvinnut soitella), patterit ritisivät, suhisivat, kalahtelivat ja paukkuivat. En ole ikinä ennen ollut niin äänekkäässä talossa! Ilmeisesti kuitenkin olen tottunut nukkumaan meluisissa paikoissa, sillä sammahdimme illalla jo kahdeksalta ja muinakin öinä nukuin oikein hyvin.

.

Aamulla heräsin levänneenä ja halusin lähteä Central Parkiin kävelylle ja etsimään aamiaispaikkaa. Ongelmana oli vain se, että kello oli neljä aamuyöstä... No, odottelimme siinä muutaman tunnin, että tuli valoista, ja pääsimme sitten toteuttamaan suunnitelmaamme. Central Park oli rauhallinen, ihana keidas kaupungin keskellä, jossa viettäisin varmasti paljon aikaa, jos asuisin Nykissä. Aamuseitsemältä lauantaiaamuna liikkeellä oli paljon shortseihin pukeutuneita lenkkeilijöitä (meillä oli tumput, pipot ja talvitakit päälläkin kylmä) ja koiran ulkoiluttajia, hullut amerikkalaiset! Pongattiin puistossa myös paljon elukoita: haukka, tosi isoja oravia ja jotain lintuja, joista äiti vauhkosi. Kävimme Upper East Siden puolella nauttimassa croissantia (jotka olivat n. 3 kertaa eurooppalaisia kavereitaan suurempia) ja vähärasvaista jugurttia (jossa oli toki kaloreita kaksi kertaa enemmän kuin suomalaisessa normijugurtissa). Sen jälkeen kipitimme takaisin hotlalle lämmittelemään peiton alle.

Puolilta päivin jätin äitin köhimään ja pärskimään hotellille ja tapasin Riikan Times Squarella. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa! Seuraamme liittyi myös Riikan kaveri Sonia, joka oli oikein hauska tapaus. Palloiltiin ympäri kaupunkia, shoppailtiin ja sen sellaista. Sunnuntaina oli samanlainen hengauspäivä, paitsi että silloin oli mukana myös saksalainen Nadja, joka oli mun tosi hyvä kaveri joskus vuosia sitten ja jota en ollut nähnyt viiteen vuoteen. Oli kyllä outoa. Ei tehty mitään sen kummallisempaa sunnuntainakaan, paitsi illalla kävimme katsomassa Benjamin Button -elokuvan. Tykkäsin todella paljon ja elokuva taisi koskettaa mua aika tavalla, sillä vollotin melkein koko leffan. Herkkishän en ole... Times Squaren valot kyllä häikäisivät.
Maanantaista torstaihin neiti Nyman oli sidottu töihinsä eikä päässyt viihdyttämään mua läsnäolollaan, joten hengasin äidin kanssa nähtävyyksiä kierrellen ja shoppailen. Perjantaisen 12 asteen lämmön ja tuulisen mutta muuten mukavan viikonlopun jälkeen luontoäiti päätti näyttää meille missä kaappi seisoo, ja järjesti Nykiin kunnollisen lumimyrskyn. Hirvitti vähän kävellä autojen läheltä, kun talvirenkaat taitaa olla Jenkeissä tuntematon käsite ja lumiaurakin oli vähän heppoinen (ja hukassa), joten ainut ase lunta vastaan oli suolan kylväminen tielle (ja suola likasi kenkämme, yhyy). Kylmää ilmaa jatkui kaikki neljä päivää, joten se rajoitti aika paljon ulkona vietettyä aikaa. Maanantaita lukuunottamatta oli kyllä ihanan aurinkoista, mutta viima ja jäätävä kylmyys sai meidät valitsemaan enimmäkseen sisäkohteita. Pällistelimme Vapaudenpatsasta Staten Islandin lautalta, kävimme Brooklynissa valokuvaamassa Manhattania joen takaa, ihailimme Manhattania lintuperspektiivistä Top of the Rock -tornista ja kävelimme tunnetuilla alueilla ja kaduilla. Kävimme modernin taiteen museossa (Moma), Metropolitan Museum of Artissa ja Bodies-näyttelyssä, jossa on esillä oikeita ihmisten ruumiita. Pääsin siel koskettamaan oikeita ihmisen keuhkoja ja pitämään ihmisaivoja kädessä. Ne oli pienemmät kuin odotin ja hassuntuntuiset. Oli kyllä tosi siisti, kannattaa käydä jos osutte johonkin kaupunkiin missä tuo näyttely pyörii. Kävimme myös luonnonhistoriallisessa museossa pällistelemässä dinosaurusten luurankoja. Keskiviikkoiltana näimme Broadwaylla Leijonakuningas-musikaalin, jossa ihastelin erityisesti lavastusta ja puvustusta. Se oli tosi hieno, vaikkei ihan joka kohdassa ollutkaan uskollinen elokuvalle.

Perjantaina olimme laiskoja ja makasimme valehtelematta koko päivän sängyssä. Illalla ysin maissa Riikka pääsi Jerseystä Nykiin asti ja kävi heittämässä kamansa meidän hotellihuoneeseen. Treffasimme hongkongilaisen kaverini Eben ja tämän kaverin, jonka nimeä en muista (eksyivät matkalla meidän hotellille, mitä en vaan voi ymmärtää kun New York on mielestäni yksi maailman helpoimmista kaupungeista suunnistaa numeroituine katuineen), ja menimme keskikaupungille etsimään ruokapaikkaa. Illastimme jossain muka-irlantilasessa pubissa, jossa oli ihan sairaan hyvää pinaatilla ja paprikalla täytettyä kanaa ja parasta ulkomailla syömääni perunamuussia. Mahat pullollaan menimme sitten läheisellä Pacha-klubille, jonka vieraslistalle Ebe oli hommannut meidän nimet niin ettei meidän tarvinnut maksaa 30 dollarin sisäänpääsymaksua. Paikka oli aikamoinen lihatiski ja totesin, että paikalliset tytöt pukeutuvat todellisuudessa vielä horomaisemmin kuin elokuvissa. Vaikka juuri juomistäysi-ikäisyyden ikärajan täytänkin, tuli paikassa jotenkin vanha ja väsynyt olo. Häivyimme paikalta aika nopeasti ja siirryimme Greenwich Villageen Asean (tai Asian?)-nimiseen baariin, jolla ei ollut mitään tekemistä Aasian kanssa. Paljon mieluisampi paikka. Pelottiin en ole koskaan -peliä ja mä oon mut te ette -versiota pelistä. Ebellä oli aika huvittava kommentti, että mä ja Riikka näytämme ihan samalta, koska molemmilla on vaaleat hiukset, vaalea iho ja vaaleat kulmakarvat. Noilla perusteilla täytyy sanoa, että niin on kaikilla parilla miljardilla aasialaisellakin kellertävä iho ja mustat hiukset ja kulmakarvat... Hyydyimme joskus kolmen maissa kahden drinkin jälkeen, aika surkeaa. Muistin myös taas, että loppupeleissä mulla ja Ebellä ei kyllä ole paljoa yhteistä. Tässä kuitenkin teidän viihdykkeeksenne kuva meistä kaunokaisista:Lauantaiaamuna kömmimme Riikan ja äidin kanssa vielä yhteisellä aamupalalle tutuksi tulleesen naapurikorttelin kulmakahvilaan. Siellä mua odotti reissun paras yhteensattuma: samaan randomiin pikkukahvilaan aivan toisella puolella maailmaa osui yhden mun Hong Kongissa suorittamani kurssin professori (joka on intialainen ja asuu tosiaan Hong Kongissa). Se katsoi mua pitkään mutta ei tunnistanut. Huh, kyllä maailma on sitten pieni.

---

Kuten olin odottanutkin, Nykin arkkitehtuuri oli tosi kiinnostavaa. Pilvenpiirtäjät olivat erilaisia kuin Aasiassa: enemmän betonia ja perinteisyyttä, välissä kapeat, hämärät kadut. Aasiassa ne pytingit ovat paljon futuristisempia (johtuisko siitä, että ovat myös paljon uudempaa tekoa...) ja niiden välissä on enemmän tilaa. Enemmän tykkäsin kyllä matalemmista taloista, joissa on kaikissa se jokin New Yorkille omainen tunnuspiirre, jota en osaa nimetä. Ikkunoiden tyyli, etuovelle nousevat jykevät rappuset, ja paloportaat ehkä. Talot ovat kapeita ja kaikki erilaisia.

New Yorkissa oleskeluni aikana kävin jopa kerran vessassa, jossa oli kaksikerroksista vessapaperia. Muuten kaikkialla oli ohuttakin ohuempaa rutkupaperia, jota joutui laittamaan vähintään kuusi palaa tuppoon jos ei halunnut sormien kastuvan... Kahvilat, hotellit yms. ilmeisesti kuvittelevat säästävänsä ostamalla halvempaa yksikerroksista paperia, mutta tiedä sitten säästääkö sillä oikeasti mitään, kun sitä pitää kuitenkin käyttää kerralla tuplamäärä...

New York osoittautui shoppailijan paratiisiksi. Discount- ja outlet-myymälöissä saa designervaatteita jopa 75% alennuksella, mikä sai aika äkkiä mun sormet syyhyämään ja Visan vinkumaan. Miksei Suomesta saa ihania Calvin Kleinin laukkuja 32 eurolla (alkuperäinen hinta 188 dollaria)? Jos asuisin Nykissä, shoppailisin varmaan pelkästään noissa myymälöissä, sillä mitä järkeä on ostaa henkkamaukasta pian rupsahtavat halpisfarkut kun samalla hinnalla jos ei halvemmalla saisi paljon laadukkaammat Guessin farkutkin... Kaupungissa on myös niin erilaisia ihmisiä, että joka tyyliin luulisi löytävän sopivia vaatteita, kun tietää mistä etsiä.

.

Amerikassa on sekä sikahyvää että sikapahaa ruokaa. Esimerkiksi leipä on ihan kamalaa, samanlaista makeaa pullamössöä kuin Aasiassa. Muutenkin sokeria ja rasvaa laitetaan ihn liikaa kaikkialle. Toisaalta jos jotain amerikkalaiset osaavat tehdä hyvin, niin se on leivonnaiset: kakut, keksit ja browniet ovat kermasokerirasvapitoisuudessaan syntisen hyviä. Suklaa- ja juustokakkuja ja brownieita tulikin yllättäen sitten maisteltua useampaan otteeseen... New Yorkissa on myöskin niin paljon eri kansallisuuksia, että sieltä voi löytää autenttisena lähes mitä vain etnistä ruokaa. Amerikkalaiset annoskoot ovat ihan jättimäisiä, usein niin isoja, että esim. yhdestä aamupalalautasesta saisi vatsansa täyteen ainakin kaksi jos ei kolmekin ihmistä. Erilaista Suomeen verrattuna on sekin, että monissa kahviloissa ja deleissä lukee annosten vieressä niiden sisältämä kalorimäärä, mikä olisi musta oikein kiva lisä Suomeenkin. Sinänsä huvittavaa, kun mielikuvan mukaan amerikkalaisten ruokailutottumuksista eivät ehkä ole niin terveyspainotteisia... Ravintoloissa ja kahviloissa käymisestä tekee mutkikkaampaa se, että ruokalistassa ilmoitettuihin hintoihin ei sisältynyt verot. Ikinä en oikein tarkasti ennen laskun saamista tiennyt, paljonko ateriani tulisi maksamaan, kun siihen piti sitten tippejäkin lisäillä.

.

Tykkäsin New Yorkista enemmän kuin odotin. Kulmakuppiloiden välitön tunnelma, ystävälliset ihmiset, kaunis arkkitehtuuri, eikä tekeminen lopu ikinä. Ilmasto ei ehkä ole ihan ideaali, mutta eipä ole Suomessakaan. Viihdyin erinomaisesti ja en olisi halunnut lähteä pois, mikä on pidemmän loman lopussa mulle tosi harvinaista. Voisin hyvin kuvitella asuvani jos Nykissä.

---

Meitä oli paluupäivänä neuvottu tulemaan lentokentälle vähintään kolme tuntia ennen lennon lähtöä, jotta turvatarkastuksissa ei tulisi ongelmia. Tarkastukset menivät kuitenkin niin jouhevasti, että meille jäi yli kaksi tuntia aikaa vain hengata kentällä. Ostin Twilight-kirjan koneeseen matkalukemiseksi, kun sitä on niin suositeltu. Koneeseen päästyämme meitä odotti yllätys: vieressämme ei istunut sitä perinteistä itkevää vauvaa... Vaan edessämme oli kaksi parkuvaa toukkaa, jotka huusivat duettona. Onneksi kuitenkin vaavit uinahtivat pian lähdön jälkeen eikä niistä tullutkaan sen kummemmin ongelmia. Koneessa oli myös toinen yllätys: lennon toisena elokuvana olisi mikäs muukaan kuin Twilight! Kiva sattuma. Viihdyin elokuvan parissa ja muutenkin lento meni yllättävän nopeasti, vaikken aikaeron takia viitsinytkään edes yrittää nukkua. Kun Suomen aikaan 9.30 pääsin vihdoin kotiin, uni maittoi kyllä mainiosti.

Siirtyminen Manhattanin 14 asteesta Suomen -7:ään ei tuntunut kovin motivoivalta. Mutta myöhästyneiden "yö"unien jälkeen aurinko paistoikin ja linnut lauloivat käydessäni kaupassa. Ich fühlte mich wohl.